Eerik Ohtamaa

Johann Sebastian Bachin (1685-1750) Die Kunst der Fuge (suom. Fuugan taito) kuuluu hänen myöhäiskauden merkittävimpiin teoksiin. Se on eräänlainen fuugien mittapuu. Se on teos, joka tutkii yhtä ainoaa teemaa monilla eri tavoin. Die Kunst der Fuge rakentuu neljästätoista kontrapunktista ja neljästä kaanonista. Mukana on myös kaksi peilifuugaa, minkä vuoksi fuugien todellinen määrä nousee kuuteentoista. Teosten lopullisesta järjestyksestä ei ole varmuutta osin siksi, että ensipainos vuodelta 1751 sisälsi monia epäselvyyksiä ja virheitä, ja osin siksi, että viimeiseksi jäänyt 14. kontrapunkti jäi keskeneräiseksi.

On esitetty, että Die Kunst der Fuge olisi ollut säveltäjän kolmas ja viimeinen julkaisu Mizler-seuralle, johon hän liittyi vuonna 1747. Seuran jäseniltä edellytettiin vuosittaista tieteellistä julkaisua aina 65 ikävuoteen saakka. Tähän peilaten kaanonvariaatiot koraalista Vom Himmel hoch, da komm ich her (“Enkeli taivaan”) BWV 769 olisi ensimmäinen tällainen julkaisu (1747). Seuraava olisi mahdollisesti Das Musikalische Opfer (1748) ja Die Kunst der Fuge kolmas (1749).

Tutkimuksellisesta näkökulmasta teoksen käyttötarkoitus on mielenkiintoinen. Bach kirjoitti jokaisen äänen omalle viivastolleen, mikä viittaa siihen, että hän saattoi ajatella teosta kontrapunktin tutkimukseksi, ei niinkään esitettäväksi. Tästä on esitetty erilaisia väitteitä, mutta silti kokonaisuus on musiikillisesti kaikkea muuta kuin kuivaa fuugateoriaa. Kesken jäävä 14. kontrapunkti huipentuu B‑A‑C‑H‑aiheeseen, joka näin jälkikäteen voidaan tulkita säveltäjän “allekirjoitukseksi” osan lopussa.

Ei ole olemassa varmaa tietoa siitä, mitä soitinta tai kokoonpanoa varten Bach sävelsi fuugakokoelman. Nykyään Fuugan taitoa on esitetty mitä erilaisimmilla kokoonpanoilla. Teos antaakin paljon mahdollisuuksia soveltamiseen ja sovittamiseen. Uruilla soitettuna erityispiirteiksi muodostuvat erityisesti jalkion mahdollisuuksien hyödyntäminen sekä äänikertojen valinta. Naantalin kirkon urut sopivat monipuolisuutensa ansiosta tähän käyttötarkoitukseen erittäin hyvin.

Konsertti Naantalin kirkossa 16.7.2026.

Kerttu asuu hyvin pienessä kylässä, niin pienessä, ettei sitä melkein ole olemassakaan. Suuri tuuli pyyhkäisee maailman halki, ja talot ja ihmiset lentävät tuulen mukana. Kerttu lennähtää eroon perheestään ja löytää itsensä tuntemattomasta metsästä. Siellä Kerttu tapaa suden, josta tulee hänen ystävänsä ja luottotyyppinsä. Siitä alkaa Kertun ja Hukkasen seikkailu kohti ihmeellistä puuta eli Buuta.

Kirjailija Kari Hotakaisen ja säveltäjä Jouni Hirvelän urkusatu sai alkunsa sähköpostiviestistä, jonka urkuri Jan Lehtola lähetti Hotakaiselle lokakuussa 2024. “Lehtola kertoi viestissään Musiikkitalon kuuluisista uruista ja pyysi minua kirjoittamaan urkujen ympärille sadun. Tilaus kuulosti samaan aikaan sekä hullulta että kiinnostavalta, joten vastasin kyllä.”

Teksti: Kari Hotakainen
Musiikki: Jouni Hirvelä

Eerik Ohtamaa, urut
Martina Roos, kertoja

Ikäsuositus 5-vuotiaasta ylöspäin

Max Regerin (1873–1916) koraalifantasiatrilogiaa kuullaan harvoin soitettavan yhtenä syklinä, vaikka opus on ideoiltaan poikkeuksellisen rikas ja muodostaa eheän kokonaisuuden.

Ensimmäinen fantasia ”Alle Menschen müssen sterben” rakentuu kuolemaa symboloivan alaspäin suuntautuvan intervallin – niin sanotun todesmotivin – varaan. Ilman fuugaa jäävä ja muodoltaan paikoin katkonainen teos on trilogian kolmesta fantasiasta rakenteeltaan avoimin, ja maalaa synkän kuvan elämän rajallisuudesta. Reger kirjoittikin kirjeessään Karl Straubelle: ”Jos tätä ’rikosta’ kuunnellessa ilmenee kuolemantapauksia, lupaan maksaa hautajaiskulut.”

Keskimmäisen fantasian pohjana on koraali ”Wachet auf, ruft uns die Stimme”. Fantasian alun hiljaisuutta säveltäjä itse kuvasi hautausmaalla, jonka tunnelmaa häiritsee voimakas salamointi. Hiljaisuuden keskeltä nousee esiin koraalin melodia, joka voidaan kuulla kutsuvan enkelin äänenä. Vähitellen musiikki laajentuu massiiviseksi pauhinaksi, jolloin kuolleet nousevat haudoistaan. Jalkiossa toistuva rytminen aihe symboloi niiden liikettä. Ennen päättävää e-duurifuugaa – valittujen riemujuhlaa – musiikki pysähtyy hetkeksi mietiskelevään tunnelmaan. Kenties siinä pistäydytään viimeisen ehtoollisen sanomassa?

Kolmannen fantasian musiikki on riemukasta ja heijastaa ikuista ylistystä ja Jumalan kunniaa. Sen rakenne on selkeä: lyhyen esittelyn jälkeen variaatiot koraalista ”Hallelujah! Gott zu loben” sekä fuuga. Rakenne on jo itsessään selvä kontrasti etenkin ensimmäisen fantasian rikkonaisuuteen. Kokonaisuudessaan kaikki osat opuksen sisällä ovat aina edellistään ”täydellisempiä”, ikään kuin kulkien kohti lopullista kirkastumista.

Konsertti Paavalinkirkossa, Helsingissä 16.3.2026.